maanantai 27. maaliskuuta 2017

Taide- ja blogitreffeillä Turussa



Turkulainen Aboa Vetus & Ars Nova –museo oli lauantaina kutsunut alueen bloggaajia tutustumaan toimintaansa. Minutkin oli laskettu ihan ”oikeiden” bloggaajien joukkoon. Museotäti sinne lifestyle-asiantuntijoiden joukkoon! Mutta kannatti lähteä, oli oikein virkistävä aamupäivä. 
Kuva: Jari Nieminen, Aboa Vetus & Ars Nova
Päivä alkoi herkullisella M Kitchen & Cafén brunssilla. Olen ennenkin käynyt museon ihanassa kahvilassa viiknloppubrunssilla. Sen ainoa heikko puoli on se, että siellä tulee aina syötyä liikaa. Muutenkin kahvila on todella viehättävä. Ei vähiten siksi, että sen tiloissa on se yhden suosikkitaiteiloistani Niki de Saint-Phallen värikäs veistos.
Brunssin jälkeen saimme osallistua museon taideohjaaja Elli Liipon vetämille minuuttitaidetreffeille taidenäyttelytiloissa. Ihan hauska keskusteleva taideopastustapa, jolla ryhmä saatiin aika mukavasti keskustelemaan näyttelyn teoksista. Taidetreffeillä täytimme ensin leikkimielisen treffilomakkeen, jossa oli viisi erilaista treffikumppania. Valitsimme niistä itsellemme parhaiten tai huonoimmin sopivat kaverit. 
 
Tutkimme kaikkiaan viittä näyttelyn teosta, kutakin viiden minuutin ajan. Keskustelimme teoksista, kuin ne olisivat näitä treffikumppaneitamme. Kuka koki minkäkin teoksen eniten oman treffitoiveen mukaiseksi. 
Kuva: Jari Nieminen, Aboa Vetus & Ars Nova
Viiden minuutin treffit menossa suosikkitreffimaalauksen kanssa. Antoni Tàpies (1923–2012): Seinäkirjoituksia, 1985, sekatekniikka kankaalle.
Bloggaajien ryhmä saattoi olla normaalia puheliaampi, mutta oikein mainio tapa saada ryhmä keskustelemaan taideteoksista ja niiden herättämistä tunteista ja mielikuvista. Tällaista minuuttitaidetreffi-opastusta voi erikseen varata museosta omalle ryhmälleen.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Wäinöä Wäiskissä

Turun kaupungin omistama Wäinö Aaltosen museo (Lue:Wäiski) on aina ollut yksi suosikkimuseoistani. Ehkä siksi, että se nyt on tuossa Turussa, jossa tulee käytyä usein ja jossa jollain lailla tuli jokunen vuosi asuttuakin. Mutta sen lisäksi jotenkin se museon 1960-luvun arkkitehtuuri viehättää. Toki museon näyttelyt ovat yleensä olleet se syy, miksi museossa olen vieraillut. Ja onhan siellä myös hyvä kahvila, jonka seinässä olevaa akvaariota tuli jo lapsena ihailtua.
 
Wäinö Aaltosen museon peruskokoelma koostuu Turun kaupungin taidekokoelmasta, jossa on mukana laaja kokoelma juuri Wäinö Aaltosen töitä. Näyttelytoiminta keskittyy pääasiassa moderniin taiteeseen.
Tanssijatar, 1928, patinoitu pronssi. Taustalla Ruskea tanssi, 1927, valmistunut 1940-50-luvulla. Öljy ja hiili kankaalle.
Museorakennus on siis ikätoverini. Ja juhlavuoden kunniaksi siellä on nyt esillä näyttely, joka sopii niin rakennuksen 50-vuotisnäyttelyksi, kuin yhdeksi Suomi 100-vuotta juhlavuoden näyttelyksi. Näyttely Wäinö Aaltonen ja itsenäisyyden vuosisata esittelee museon nimeä kantavan Wäinö Aaltosen taidetta.


Wäinö Aaltonen (1894–1966) oli yksi Suomen itsenäisyyden alkuvuosien merkittäviä taiteilijoita. Moni tuntee ainakin Paavo Nurmen patsaan, Eduskuntatalon tai Tampereen Hämeensillan veistokset. 
Wäinö Aaltonen oli räätäliperheestä arvostetuksi taiteilijaksi noussut henkilö, jonka tarinaa hyödynnettiin osana kansakunnan identiteetin luomisessa.
Tunnelma konsertissa II, 1950-luku, öljy.
Näyttely peilaa siis Suomen itsenäisyyden alkuaikoja Aaltosen taiteen kautta. Näyttelyssä oli vielä viime viikonloppuun saakka esillä myös alkuperäiset kullatut Eduskuntatalon patsaat, jotka nyt jo ovat palautuneet takaisin pääkaupunkiin. Aaltonen teki uuteen Eduskuntataloon 1930-luvun alussa veistokset: Usko, Sadonkorjuu, Raivaaja, Henkinen työ ja Tulevaisuus. Suunnitelmissa oli, että veistokset olisivat olleet kullattua pronssia. Rahanpuutteen vuoksi ne tehtiin kuitenkin kipsistä. Veistokset laitettiin paikoilleen täysistuntosaliin vuonna 1932. Vuonna 1968 veistokset vihdoin valettiin pronssista, tosin niitä ei kullattu. Alkuperäiset kipsiveistokset siirrettiin tuolloin Wäinö Aaltosen museon kokoelmiin, josta ne siis taas siirrettiin Eduskuntataloon.


 
Raivaaja, 1930-32, kullattu kipsi
 Näyttely oli aika perinteinen, joka minulle tarkoittaa pelkästään positiivista. Sen kiertämällä sai kyllä aika hyvän kuvan miehestä nimeltä Wäinö Aaltonen. Esillä oli kirjeitä, luonnoksia, grafiikkaa, maalauksia, mitalitaidetta ja veistoksia. 
Kubistinen Aleksis Kivi, 1930, patinoitu pronssi.
Suomalaisuuteen ja sen historiaan vahvasti liittyvä näyttely on esillä 7.5.2017 saakka.
Lepäävä urheilija, 1920-luku, punaliitu, hiili ja pastelli paperille.
Seuraa blogia myös Facebookissa.



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vanhat valokuvat

Tämä kirjoitus on nyt sama, jonka kirjoitin Uudenkaupungin Sanomien Täst vinkkelist -kolumniin. Nyt vain kuvitettuna.
 
”Paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin, nimiä vain koitin kaivaa mielestäin…” toteaa Tero Vaara tutussa Valokuvia-kappaleessaan. Vanhoissa valokuvissa on jotain maagista. Niiden avulla muistuu mieleen asioita, joita luuli jo unohtaneensa. Itse olen saanut tehdä töitä varmaankin tämän kaupungin laajimman Uuteenkaupunkiin liittyvän valokuvakokoelman kanssa. Vuosikymmenten aikana on ollut ilo jakaa museon arkistosta valokuvia kaupunkilaisten ihailtavaksi. Kuvia on ollut näkyvissä paitsi museon omissa näyttelyissä ja julkaisuissa, myös lukemattomissa kirjoissa, lehdissä, näyteikkunoissa, ravintolasaleissa tai vaikka tämän lehden sanaristikoissa. Viime vuosina myös monissa eri sosiaalisen median kanavissa. Vanhat valokuva-arkistot ovat kyllä varsinaisia aarteita.
Valokuvat nostavat mieleen muistoja ja tarinoita niin paikoista, ihmisistä kuin tapahtumistakin. Miten muoti saattoikaan olla tuollaista? Oliko tuossa todellakin tuollainen kauppa? Ai niin, Alinenkatu oli kaksisuuntainen! Näitä tarinoita on viime aikoina saanut lukea monessakin eri paikassa. Juhlavuoden johdosta avautui yhteisöllinen 400tarinaa –niminen nettisivu, jonne kaupunkilaiset ovat kirjoittaneet erilaisia tarinoita, jotka liittyvät Uuteenkaupunkiin. Tarinaan liittyy usein jokin valokuva. Tähän mennessä olemme voineet lukea tarinoita mm. vuoden 1956 yleislakosta, Uudenkaupungin ensimmäisestä poliisiautosta, ensikosketuksesta uuteen kotikaupunkiin jne. Nettisivujen lisäksi näitä tarinoita voi seurata Facebookista. Jokainen voi myös itse osallistua omalla tarinallaan. Vuoden aikana tarinoita jaetaan jopa se 400.
Noin kuukausi sitten yksityishenkilö perusti Facebookiin ryhmän ”Vanhoja kuvia Uudestakaupungista”. Ryhmä sai lyhyessä ajassa huikean suosion. Tätä kirjoittaessa ryhmässä on yli 4000 seuraajaa. Ryhmän ideana on jakaa omia vanhoja valokuvia, jotka liittyvät Uuteenkaupunkiin. Nämä kuvat herättävät muistoja, kysymyksiä ja tarinoita. Vaikka itsekin olen nähnyt tuhansia ja taas tuhansia kuvia kotikaupungistani, on ryhmässä jaettu joitakin todellisia helmiä. Hienoa, että aina on ollut joukossa meitä, jotka kannamme kameraa mukanamme. Niin Tuokilan talon minidiscossa kuin vaikka Ruokolanjärven jäänsahauksessakin. Ryhmän innostus on paisunut ja valokuvien lisäksi ryhmässä jaetaan nyt jo vähän kaikkea taideteoksista lehtileikkeisiin. Yhtä kaikki, tarinat ja muistot kiehtovat.
Meidän perheessämme on aina otettu valokuvia. Ja onneksi ne ovat myös säilyneet. Sain muutama viikko sitten isältäni muistitikun täynnä lapsuudenkuviani. Hän oli digitoinut vanhoja dia- ja paperikuviaan. Nämä tuhannet lapsuusajan valokuvat ovat todellisia aarteita. Toivon todella, että tästäkin ajasta, jossa valokuvia näpsitään enemmän kuin koskaan, jää jotain jäljelle. Muistakaa tallentaa kännykkäkamerakuviannekin sellaiseen muotoon, että vielä teidän lapsenne ja lapsenlapsenne voivat niiden avulla muistella lapsuuttaan ja tätä aikaa ja elämää Uudessakaupungissa. Valokuvien voima on uskomaton.
 
 


Kaikki nämä kuvat ovat isäni ottamia, kotialbumista tallennettuja.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Talvipäivä Tukholmassa

Välillä vaan pitää päästä pois. Pois tutuista maisemista ja mielellään vielä melkein kuin ulkomaille, jotta maisema vaihtuisi ja vastaantulijat olisivat vieraita. Siihen tehoaa hyvin edes se päivä Tukholmassa. Itse asiassa hyvinkin, sillä pidän kaupungista. Lounaisesta Suomesta matkanteko kaupunkiin on edullista ja suhteellisen mutkatonta. Tunnin automatka Turun satamaan ja sieltä kulkee kaksikin laivayhtiötä aamuin ja illoin. Tällä kertaa välineenä oli Siljan laivat. Jotenkin jäi vähän tahmea olo kummastakin yöstä. Jotenkin ihmetyttää, että vuonna 2017 laivassa ei saada toimimaan wifiä tai että paluumatkalla oikeasti pitää kuunnella ruotsalaisten huutoa, naurua, kiljuntaa läpi yön. No, matka ei todellakaan ollut hinnalla pilattu. Ikkunalliset hytit mennen tullen ja vielä maissa hotelliaamiaiset kahdelle maksoivat tällä kertaa 52€. Tässä hyödynsin kyllä jotain laivayhtiön joulutervehdyksen koodia. Eli edullinen ulkomaanmatka kuitenkin.
Matkalla olin nuorukaiseni kanssa, tavoitteita päivän ohjelmalle ei juurikaan ollut. Molemmilla varmaan vähän tuo sama - hetkeksi pois tutuista maisemista. Kuten niin monta kertaa on tullut todettua, Turusta matkustettaessa ainoa ongelma on aikainen saapuminen Tukholmaan. Aurinko ei vielä ollut edes noussut, kun laivasta piti poistua. Tähän ongelmaan auttaa se, että valitsee aina jonkin hotellin, jonne menee rauhalliselle, parin tunnin aamupalalle. Tällä kertaa mentiin helpolla ja otettiin se laivayhtiön kautta siihen terminaalin viereiseen Scandic Ariandeen. Kahden hengen aamiainen oli siis jo tuossa mainitsemassani hinnassa. Hyvä ratkaisu. Perusaamiainen auringonnousua ja laivan lähtemistä seuratessa.
Siitä sitten metrolla keskustaan kaupungin ja kaupunkilaisten herätessä päivään. Yksi matkailun hienoista fiiliksistä on katsella paikallisten töihin kulkemista aamuisin ja sitä, miten esim. kaupat avaavat pikku hiljaa oviaan. Kaupungin herääminen, sitä on aina hienoa seurata.
Päätimme aloittaa päivän Kuninkaanlinnaan tutustumalla. Sen museot avautuivat kymmeneltä. Kuten edellisessä tekstissä kirjoitinkin, varsinainen kuninkaanlinna huoneineen oli poikkeuksellisesti suljettu. Hääpukunäyttelyssä kuitenkin käytiin. Sen jälkeen kierrettiin linnan kellareissa sijaitsevassa Tre kronor -museossa, tehtiin pikakierros jo aikaisemmilta matkoilta tutussa Livrustkammarenissa ja kierrettiin katsomassa myös ne kruunut ja muut Aarrekammiossa.
 
Vanhan kaupungin perinteisen käyskentelyn (ja siinä Science Fiction -kirjakaupassa kiertelyn) jälkeen muutama urheilukauppa, lounas perinteisesti Kungsrträdgårdenin täpötäydessä Fridays-ravintolassa (näistä perinteistä meillä ei taideta luopua).
Suunnitelmissamme oli vierailu Vasa-laivan museossa, jossa viimeksi olimme käyneet varmaan jo kymmenisen vuotta sitten. Nuori keksi kuitenkin kysyä, että onkohan kaupungissa sotamuseota. Olihan, aika lähelläkin. Ilmainen Armeémuseum yllätti minutkin, joka ei aseista ymmärrä yhtään mitään. Mielenkiintoinen perusmuseo, jossa edettiin Ruotsin sotahistoriaa hyvinkin kronologisesti. Ja pitkäänhän se oli myös osa Suomen sotahistoriaa. Käsitellyksi tulivat niin 30-vuotiset sodat kuin Suuret Pohjan sodatkin. Vaihtuva näyttely kertoi tällä kertaa sotapeleistä. Tuonne voisi jopa joskus viedä tuon miehenkin.
 
 
 
 Päivään mahtui myös näyteikkunoiden ihastelua, ihmisten katselua, talviauringon ihailua. Tukholmassa voisi todellakin käydä useamminkin.

 Seuraa blogia myös Facebookissa.